SINFONIAA LAPSILLE

Lastemme sivistäminen on perheessämme jakautunut luonnostaan niin, että O hoitaa enemmän teatterin ja urheilun esittelemistä ja minä kuvataiteilua, kirjallisuutta, elokuvaa ja musiikkia, omien taipumustemme ja töidemme mukaisesti. Roolit tietenkin limittyvät sopuisasti, mutta noin pääpiirteittäin vastuut ovat jakautuneet näin. Lasten taidekasvatus tapahtuu ihan rauhaisaan tahtiin, enkä suorita rooliani mitenkään orjallisen säännöllisesti, pikemminkin silloin kun jotain itseänikin kiinnostavaa lastenkulttuuria huomaan olevan tarjolla. Mutta tätä on tarjolla niin harvoin, että kokemus oli hankittava kun tilaisuus oli, nimittäin sinfoniakonsertti lapsille!

Helmikuun lopussa järjesti Tampereen akateeminen sinfoniaorkesteri konsertin, jossa se soitti musiikkisadun: Tarina Babarista, pienestä elefantista. Jean de Brunhoffin ensimmäinen Babar-kirja on vanha, jo 1934 painettu, ja myös konsertiksi sävelletty jo kuusi vuotta myöhemmin. Säveltäjä Francis Poulenc sai idean sadun säveltämiseen sukulaistytöltään, joka lykkäsi Babar-kirjansa sedän nuottitelineelle, koska oli kyllästynyt kuuntelemaan "aikuisten musiikkia". Satua tytölle lukiessaan säveltäjä alkoi "kuvittaa" satua soittamalla tekstiosuuksien väliin kuvailevaa musiikkia. Myöhemmin hänen säveltämänsä musiikkisatu sovitettiin myös sinfoniaorkesterille.

En tiedä muista, mutta minulle on jäänyt Babar-tarinan musiikit melko hyvin vanhalta lasten sahaamalta VHS:ltä mieleen. Hieman surumielinen melodia sävyttää Babarin elämän traagista alkua ja sama teema toistuu myös Babarin näennäisen iloisen kaupunkielämän hetkissä toisinaan. Luettuani konsertista, olin varma, että kuulemme siellä juuri tämän mieleenpainuvan musiikin. Mutta konsertti olikin oma kokonaisuutensa ja satukin hieman karsitumpi versio kuin pitkä elokuva Babarista. Ja hyvä niin, konsertin kesto oli juuri sopiva harvinaiselle lapsille suunnatulle sinfoniakonsertille, kun lopusta oli jätetty pitkät savannin eläinten taistelut pois. Kerrottavaa riitti sadunlukijalle, pikkukakkosen viikonlopputäti Veera Degerholmille silti. Eläyten, joskin hieman nopeasti, hän kertoi tapahtumat, joiden jälkeen orkesteri kertoi soittimillaan sen uudestaan. (Lukunopeuteen yritän itse kiinnittää huomiota lapsille lukiessa siksi, että olen huomannut, että lukemisen ymmärtäminen ei ole ollenkaan niin helppoa kuin luulisi: kuunnelkaapa itse joskus hieman väsyneen ja iltasadussa ehkä vähän kiirehtivän puolisonne lukemista lapsille ja yrittäkää samaan aikaan luoda eläväistä kuvaa tapahtumista. Huomaa nopeasti, että lukion kuunteluista on jo n. 20 (!) vuotta aikaa...  )

Itse musiikkia en ole kovin asiantuntija arvioimaan. Olen lähinnä iloinen, että sain annettua lapsilleni kokemuksen siitä, mitä on sinfoniakonsertti. Tähän iloon sekoittuu kiitollisuus siitä, että jälleen kerran joku minua asiantuntevampi esitteli lapsilleni mahdollisia instrumentteja (vrt. ed. postaus Soitinsirkus). Hienoa oli myös se, että teoreettisempi lapsi (meillä Hermanni 7v.) sai seurata soitinesittelyä myös paperilta: soittimet kun oli painettu siihen nimineen ja suurin osa oikeille paikoilleenkin niin, että niitä saattaa vielä kotonakin siitä muistella. 

Konserttia suositeltiin yli 4-vuotiaille mutta tässä suhteessa olin yhtä anarkistinen kuin ennenkin ja lykin 2-vuotiaan Inkerin matkarattaissa läpi sohjon, isompien perässä Tampereen yliopiston juhlasaliin. Ja mallikkaasti hän konsertin kuuntelikin! Asiaa auttoi konsertin lapsiystävällinen pituus, kesto oli n. 45 min, josta ensimmäinen vartti kului soitinten esittelyyn ja noin puolituntinen itse musiikkisatuun. Jollaisia pirkanmaalla tänä keväänä on muitakin: mm. Mörkö-ooppera Tampere-talossa ja tarinallinen konsertti Pelle Pelikaanin elämästä (linkki Pirkanmaan musiikkiopiston konserttikalenteriin), myös kertojana Veera Degerholm. Näemmä näiden lapsille suunnattujen konserttien toteuttamisesta vastaavat suurilta osin paikalliset musiikkikasvattajatahot, sillä kahdessa edellä mainitsemassani, on mukana Pirkanmaan musiikkiopisto. Ja tutkittuani tarjontaa, löytyy toiselta suurelta paikalliselta, Tampereen musiikkiakatemialta myös kevään aikana monia konsertteja, joista lapsensa musiikkiharrastuksen piiriin auttava voisi hyötyä, mm. juuri soitinesittelykonsertteja!

Vielä yksi juttu, josta joku kaltaiseni vanhempi saattaisi hyötyä: nimittäin juuri julkaistu, uskoakseni kevyt ekskursio klassiseen musiikkiin, löytyy myös tamperelaisen kirjailijan Olli Löytyn kirjasta, Sinfoniaanisin terveisin. Itse en ole vielä kirjaa lukenut, mutta mm. kustantajan sivuilta (linkki) löytyvästä esittelystä päätellen, on luvassa iloisen kyseenalaistavaa tekstiä klasari-noviisin suulla. Tästä saattaa olla iloa myös vielä soitinsirkustelevan lapsen vanhemmille, kiitolliset terveiset siis Ollille!

SOITINSEIKKAILUA!

Musiikilla tiedetään olevan monia ihmisen hyvinvointia tukevia ominaisuuksia. Musiikki on yksi kansainvälisimmistä ja ihmistä syvimmältä koskettavista taidemuodoista. Sen saloihin syvälle vihkiytyneet sanovat ilmaisevansa musiikilla asioita ja tunteita, joihin sanat eivät yllä. Uskon kaiken tuon ja toivoisin, että musiikki olisi minullekin vahvempi elementti elämässäni. Mutta vaikka se ei ole, yritän auttaa lapsiani sisään musiikin maailmaan, mahdollisimman pitkälle.

Minun vanhempani tekivät samoin. Kävin soittotunneilla 10 vuotta, soitin kahta instrumenttia mutta koskaan en kokenut saavani niiden soittamisesta suurta nautintoa. En tiedä oliko syy opettajissa, väärissä instrumenteissa vai oppilaassa mutta lopetettuani soittotunnit lopulta teini-iässä, en ole soittimiini koskenut. Tiedän kuitenkin, että musiikin tuottamisessa piilee suuri potentiaali tehdä ihmisestä onnelisempi. Siksi, olemme nyt lasteni kanssa lähteneet musiikkia etsimään.

Huomaa open hämmästys, kun 2 v saa ensipuhaltamalla oikean äänen huilun suukappaleesta ;D

Tytöt ovat selvästi enemmän osoittaneet alusta lähtien musikaalisuutta, kaikin tavoin. Erityisesti keskimmäinen, Kanelia 5v. on tanssinut ja laulanut koko pienen ikänsä. Kävin esikoisen Hermannin kanssa vauvamuskarissa aikoinaan ja petyin hieman tarjontaan, niinpä Kanelian kohdalla ovat muskarit jääneet tähän saakka väliin. Nyt kuitenkin oli aika alkaa etsiä musiikkiharrastusta hänelle ja niinpä törmäsin alkuvuodesta Pirkanmaan musiikkiopiston mainokseen soitinseikkailu-muskareistaan. Eri ikäryhmille jaotellut muskarit tarjoavat mahdollisuuden kokeilla monia eri soittimia niille, jotka eivät vielä instrumenttiaan ole löytäneet! Täydellistä! Sillä tämän koenkin suurimmaksi koetinkiveksi omasta näkökulmastani: jos musiikinopiskelun aloittaa esim. väärällä soittimella, joka jostain syystä soittajalle ei sovi, voi koko homma alkaa maistua puulta ja karahtaa siihen. Itse koin koko lapsuuteni, että kitara olisi oma soittimeni mutta monista syistä en kuitenkaan sitä päätynyt soittamaan. Niinpä olen päättänyt kuunnella lastani kuin messiasta tässä asiassa.

Mutta missä alle kouluikäinen oppii soitinten kirjon? Tämä asia oli ratkaistava. Ja juuri kun olin ostamassa kausikorttia kaupunginorkesterin konsertteihin, sattui silmiini PMO:n ilmoitus. Vastaus löytyi kuin taivaasta laskettuna, soitinseikkailu-muskari, jossa tutustutaan soittimiin!

Soitin on iso mutta niin on halu soittaakin!

Ilmoitin tyttären viipymättä 5-6 vuotiaiden ryhmään mutta olin yhä hieman skeptinen, että oikeita soittimia, mahtavatko luottaa niitä lasten käsiin? Luultavasti näyttävät kuvia soittimista ja kuuntelevat ääniä nauhalta? Mutta kun tytär ensimmäisen tunnin jälkeen kertoi soittaneensa nokkahuilua, kannelta ja viulua ja seuraavalla kerralla näiden lisäksi käyrätorvea ja vetopasuunaa, en voinut pidätellä innostustani - tietävätkö kaikki, että tällainen muskari on olemassa!!

oboesta ei irtoakaan ääni ihan helposti...

Kokeilin itse lapsena useita eri harrastuksia ja muistan turhautuneisuuden tunteen, kun lajia kun lajia lähestyttiin liian kierrellen ja kaarrelleen. Minä olisin halunnut tekemisen meininkiä, nautintoa siitä oikeasti taiteenlajista eikä "loruttelua ja varsahyppyjä" joka paikassa. Niinpä taisin lopettaa harrastuksen jos toisenkin, koska en päässyt tekemään sitä mitä homma oikeasti oli. Kyllä, tyvestä puuhun ja sitä rataa mutta loputtomat asteikot vievät innostuksen palon pikku hiljaa. Kanelia on nyt kokeillut jo muutamia tanssi- ja liikuntaharrastuksia mutta olen huomaavinani tytössä samaa, mikään ei ole oikein napannut mukaansa niin, näkisin hänen innostuneen. Laji ja se oikea opettaja ovat vielä löytymättä. Musiikissa sen sijaan tuntuu nyt potkaisseen onni. Opettaja tuntuu erittäin pätevältä ja osaa selvästikin tehdä homman niin, että lasten mielenkiinto pysyy yllä. Mutta ennen kaikkea, muskari ei ole pelkkää piiritanssia vaan he ovat alkaneet heti opetella rytmejä, nuotteja ja tarttuneet soittimiin! Ja tyttö on innoissaan!

Inkeri jammasi isommat suohon!

7.2 opistolla oli Soitinseikkailu-konsertti (kuvat tapahtumasta). Konsertin kulku oli käsikirjoitettu Lumikki-satua mukaellen mutta niin, että mukaan pääsivät soittimineen eri ikäiset soiton oppilaat ja jopa nämä uudet pienet muskarilaisetkin parin rytmittelyn verran. Opettajat näyttelivät pääroolit ja kuljettivat näin tarinaa eteenpäin ja isommat oppilaat kuvailivat juonen käänteitä instrumenteillaan. Lyhyen konsertin päätteeksi, olivat soittimet tarjolla kokeiluun. Soitonopettajat jakautuivat eri tiloihin soittimien kanssa ja testipisteitä sai kiertää niin paljon kuin halusi. Kanelia halusi kokeilla kaikki soittimet, joita ei ollut muskarissa kokeillut ja 2 v. pikkusisko tietysti myös! Niinpä opistolla vierähti aikaa niin, että opettajat alkoivat jo hätistelemään meitä pois seuraavan konsertin alkaessa. Mutta voi riemua kun harmonikasta puhkui ääntä ja oboen pilli soi!

No juu, ilmeistä voi nähdä, että jännitti myös hieman...

Voiko altista maaperää paremmin lannoittaa kuin antaa lapsen kokeilla, löytääkseen oman lajinsa, instrumenttinsa ja äänensä. Me olemme tainneet löytää paikan, jossa niin saa tehdä. Sori Rouvali, tullaan me vielä suakin katsomaan ja kuuntelemaan mutta oppi soittimista taitaa tulla nyt sittenkin paremmin Pirkanmaan Musiikkiopiston muskarista. Siksipä meillä ei kasvakaan vain uutta yleisöä filharmonialle vaan uusia soittajia, sen verran väkevästi tunnutaan innokkaita oppilaita eteläpuistossa herättelevän!

fagotin huumaa...

ONNELIA JA ANNELIA

Muistan käyneeni isäni kanssa elokuvissa 80-luvulla täällä Tampereella, Nordeassa, Adamssissa, Hällässä ja Kinopalatsissa. Ensimmäisen kerran elokuviin päästessäni olin ollut neljävuotias, äiti ja isä olivat nauraneet karvahattu päässä ja reppu selässä lähteneelle tytölle. Elokuva taisi olla luontoelokuva Karhu. Mutta isä oli elokuvaihminen ja niinpä kävin vielä teini-iässäkin isän mukana elokuvissa. Isällä oli myös vapaakortti elokuvateattereihin ja pokkana sitä käyttämällä kävin jo ala-asteikäisenä joskus kaksikin elokuvaa peräkkäin katsomassa.

Olen nyt käynyt Hermannin ja Kanelian kanssa muutaman kerran elokuvissa. Hermanni taisi olla 4-vuotias ensimmäisellä kerrallaan, Kanelia 3 ja nyt Inkeri löi sisarussarjan ennätyksen viime viikonloppuna, tullessaan elokuviin 2-vuotiaana. Tosin kassaneiti kertoi äimistyksekseni, etteivät he suosittele alle 3-vuotiaita saliin, kovien äänten vuoksi. Jälkikasvu oli kuulemma minun vastuullani (siirtyykö vastuu lapsestani teatterille 3-vuotissynttäreiden jälkeen?!)... No, otin riskin ja vein tyttäreni elokuvaan. Moni voisi sanoa, että 2-vuotias ei siitä vielä mitään ymmärrä mutta tuon luulon tiesin Inkerin kohdalla olevan turha. Sen jälkeen kun varjelimme esikoistamme näkemästä televisiota kaksivuotiaaksi saakka, ovat sisarensa saaneet sitä enenevässä määrin katsoa, koska perheen isommatkin lapset ovat sitä katselleet. Jokainen jolla on useampia lapsia, tietää nämä realiteetit. En usko olevan äitiä, jolla on aikaa ja mahdollisuuksia leikittää alle kaksivuotiaita perheenjäseniä toisessa huoneessa, kun toiset lapset katsovat jotain kivaa lastenohjelmaa! Meillä kontrolli katsottavien suhteen on ollut melko tiukka mutta päivittäin ovat saaneet jotain, äidin esihyväksymää levyä tai kasettia tai pikkukakkosta katsoa. Siis Inkerikin, melko vauvasta lähtien. Eli nyt, 2,5 vuotiaana on neiti jo nähnyt melkoisen määrän laatuleffoja. Siksipä, päätin hänet mukaan napata, koska oli siskoaan matkien hehkuttanut kyseistä leffaa jo muutaman päivän.

Itse elokuva oli ainakin minulle hienoinen pettymys. Ehkä odotukset olivat liian suuret, trailerit olivat maalailleet melko kaunista kuvaa mutta siihen se melkein jäikin. Värikylläisyys ei peittänyt hankilöhahmojen ohkaisuutta ja niinpä itse tarinakin jäi hieman ilmaan roikkumaan. Pääosanäyttelijä-tytöt olivat hyvin luonnollisia, joka on ansio jo sinänsä ohjaajalle. Pohjatyöt on tehty hyvin, kun lapset uskaltavat rentoutua kuvauksissa elämään tilannetta, sen sijaan, että vain esittäisivät vuorosanojaan. Enpä olisi uskonut luonnollisuuden olevan tälle elokuvalle ongelma, mutta siltä se lopulta tuntui. Ideana  taisi olla nykypäivän tytöt laskettuna satuun - totuus vain on se, että lasten solahtaminen kummallisuuksien maailmaan tuntui tapahtuvan liiankin luonnollisesti. Uuden ympäristönsä ihmettely oli hieman teennäistä ja innotonta. Tytöt voihkaisivat muutaman kerran "ihanaa", katsellessaan ympärilleen uudessa talossa mutta lopulta uni tuli talossa niin kuin kotisängyssä ja aamiaistakin syötiin niin kuin aina, asioissa ei ollut tyttöjen mukaan mitään kummallista. Tietysti voi sanoa, että lapset siirtyvätkin satumaailmaan noin vain mutta tässä sadussa ei ollut mitään hauskaa. Asukkaat eivät liiemmin leikkineet vaan ennemminkin elivät hyvin tylsää aikuismaista unelmaa, söivät leivoksia, ottivat aurinkoa ja kastelivat istutuksia ulkona! Kaiken lisäksi uusi talonsa pysyi kokoa ajan moitteettoman siistinä eivätkä elämänjäljet tulleet esiin missään.
                Lopussa tyttöjen vanhemmilleen pitämänsä juhlat kruunasivat epärealistisuuden epärealistisuuden. Vanhemmatkin nielivät kovin kepeästi kuvion, jossa ekaluokkaiset tytöt olivat ostaneet talon ja kaikki juhlivat yhdessä iloiten puutarhassa.
                Tytöt olivat ehkä hieman liikaa kuin esikuvansa, 50-luvun kilttejä tyttöjä. On toki hienoa, että ollakseen pääosassa tytön ei tarvitse olla mikään rämäpää tai peppi pitkätossu, ihan tavallinen tyttö riittää. Kuitenkin nämä roolit olisivat saaneet antaa näyttelijöilleen hieman haastetta, pienenä konfliktina tai hahmojen kasvuna elokuvan myötä.

Ihmeellisen hataraksi jäivät myös muut roolit, jotka oli täytetty eturivin näyttelijöillä. Tässä tapauksessa tosin syy oli käsikirjoituksessa, jossa kenellekään muulle ei tarjottu kehittymisen mahdollisuutta, kuin rouva Rusinalle, joka sai kasvaa rusinanaamasta ihan parisuhteeseen kykeneväksi naiseksi. Herkulliset naapurintädit jäivät hyvin höperön roolinsa kokoiseksi, tosin Elina Knihtilän amatsonille ei paljon muunlaista ilmettä enää sen rosvonjahtaamisjuoksun jälkeen kaivannutkaan.

Koko juoni (jonka ratkaisijaksi nousi yhtä arkisen oloinen pikkuveli, kuin mitä isosiskonsa Onneli oli) tuntui lopulta melko kokoonharsitulta. En ole kyseistä alkuperäisteosta (siis Marjatta Kurenniemen 1950-luvulla kirjoittama Onnelin ja Annelin talo -kirjaa) vielä lukenut mutta epäilen, että sen ympärille on täytynyt siis kehittää jännitteen vuoksi tällainen "rikostarina", johon ei oikein syvyyttä nyt saatu. Myös äänimaailma oli hetkittäin jopa ihmeellisen studiomainen ja musiikinkäytön vähyys tunnelmien korostamisessa oli ihmetys, varsinkin kun äänisuunnittelu oli tunnetun suomalaisen Pietari Koskisen käsialaa, joka on myös lastenelokuvia aiemminkin toteuttanut. Ehkä tällä oli joku merkitys, joka ei minulle avautunut.

Hyvää elokuvassa olivat siis tuo mainitsemani Onnelin ja Annelin luonnollisuus (joka ei vain muun elokuvan kanssa yksiin istunut) ja olihan se ihana katsella. Suurimman voihkaisun minulta saivat naapurintätien kasvimaan antimet, joita en tohdi kertoa niille, jotka leffan vielä tämän kritiikin jälkeen aikovat mennä katsomaan!

Inkeriltä nyt ehkä olisi liikaa odottaa mielipidettä elokuvasta eikä Kaneliastakaan irronnut heti kuin "ihan kiva". Sitä se minunkin mielestäni ehkä lopulta oli, mutta lastenelokuvaa, niin kuin ei aikuistenkaan vastaavaa tekiessä, pidä riittää vain ihan kiva. Jotain tässä jäi puuttumaan. Onnistuneista elokuvista kasvaa kestohittejä ja dvd:tkin kulutetaan naarmuille, tästä en tiedä tulemmeko levyä edes ostamaan. Harmi, uskon, että alkuperäisteos ei ole klassikko kuitenkaan ilman syytä, elokuvaversiosta sellaista tuskin tulee.

Tässä ensimmäinen arviomme, ihan valtakunnallisesta eikä vain pirkanmaalaisesta lastenkulttuurituotteesta. Kaikesta huolimatta, tämä elokuva on lapsille ihan turvallista ja kaunista av-viihdettä, joten suosittelen teitä tukemaan kotimaista elokuvatuotantoa ja menemään leffaan tekemään omat arvionne. Oma taustani sisältää elokuvaopintoja ja perehtymistä juuri lastenelokuvaan eli vaikka tätä hieman tarkemmin saatoinkin joiltain osin ruotia, ei sitä pidä säikähtää vaan tarttua yhä vieraskynään ja kirjoittaa oma arviosi tai mielipiteesi kommenttilootaan tai mulle meilillä, joko tästä elokuvasta tai jostain muusta. Ollaan kaikki kriitikkoja lastemme käyttämälle kulttuurille!

   

LÄHTÖLAUKAUS

Meillä käytetään lastenkulttuuria. Teilläkin varmaan käytetään lastenkulttuuria. Kirjoitettua, kuvitettua, näyteltyä, ohjattua, maalattua, kerrottua, nuketettua, luettua. Me kerromme mielipiteitämme, lähinnä pirkanmaalaisesta lastenkulttuurista mutta myös muualla tehdystä tai koetusta kulttuurista, joka koskettaa lapsia. Saatamme arvioida myös ravintolan lastenlistaa tai laivalla järjestettyä ohjelmaa. Saatamme testata myös leikkipuistoa tai lapsiparkkia, kertoa harrastusmahdollisuudesta tai mainostaa lasten saamaa hyvää palvelua. Kaikki on kulttuuria, kaikki ympärillämme saattaa koskettaa myös lasta.

Itse olen toiminut lastenkulttuurin parissa lähinnä elokuva- ja tv- puolella sekä kuulun erään lastenkulttuurikeskuksen hallitukseen. Pyrin joka tapauksessa arvioimaan kaikkea lähinnä lapsieni kautta ja heidän mielipiteitään kuunnellen, mikäli heillä kokemaansa mielipide on. Aina ei ole ja sekin kertoo jostain. Ehkä tällöin asiaa ruodin enemmän minä. 

Lapsiraatimme koostuu Hermannista (s.06), Kaneliasta (s.08) ja Inkeristä (s.11).

Mutta ota vieraskynä kauniiseen käteen ja kerro sinäkin mielipiteesi! Voit tehdä sen itse, vanhempana tai kirjata lapsesi mielipiteen tänne muiden näkyville. Saat arvioida, kehua, kannustaa, antaa jollekin ruusuja tai risuja tai kirjoittaa kuinka teille kävi, kokiessanne lapsille tarkoitettua palvelua. Voit arvioida kirjaa, vinkata hyvästä näytelmästä tai antaa neuvoja ensimmäistä kertaa vauvakinoon menijälle. Kaikki on sallittua, autetaan uusia kulttuurinkäyttäjiä eteenpäin! Saat tehdä sen lyhyesti tai pitkästi, kuvien kanssa tai ilman, nimillä tai nimimerkillä, huikata kommenttilootaan tai lähettää minulle kritiikin tai kertomuksen sähköpostilla, julkaistavaksi tässä palvelussa. Rima on niin matalalla, että jokainen meistä, joka jotain kulttuuria on kokenut, voi varmasti mielipiteensä ilmaista! Eriävän mielipiteensä saa myös kertoa ja kommenttiboksissa voi jatkaa keskustelua aiheesta.

Tule mukaan, lukemaan tai kirjoittamaan lastenkulttuurista!