perjantai 31. tammikuuta 2014

ONNELIA JA ANNELIA





Muistan käyneeni isäni kanssa elokuvissa 80-luvulla täällä Tampereella, Nordeassa, Adamssissa, Hällässä ja Kinopalatsissa. Ensimmäisen kerran elokuviin päästessäni olin ollut neljävuotias, äiti ja isä olivat nauraneet karvahattu päässä ja reppu selässä lähteneelle tytölle. Elokuva taisi olla luontoelokuva Karhu. Mutta isä oli elokuvaihminen ja niinpä kävin vielä teini-iässäkin isän mukana elokuvissa. Isällä oli myös vapaakortti elokuvateattereihin ja pokkana sitä käyttämällä kävin jo ala-asteikäisenä joskus kaksikin elokuvaa peräkkäin katsomassa.

Olen nyt käynyt Hermannin ja Kanelian kanssa muutaman kerran elokuvissa. Hermanni taisi olla 4-vuotias ensimmäisellä kerrallaan, Kanelia 3 ja nyt Inkeri löi sisarussarjan ennätyksen viime viikonloppuna, tullessaan elokuviin 2-vuotiaana. Tosin kassaneiti kertoi äimistyksekseni, etteivät he suosittele alle 3-vuotiaita saliin, kovien äänten vuoksi. Jälkikasvu oli kuulemma minun vastuullani (siirtyykö vastuu lapsestani teatterille 3-vuotissynttäreiden jälkeen?!)... No, otin riskin ja vein tyttäreni elokuvaan. Moni voisi sanoa, että 2-vuotias ei siitä vielä mitään ymmärrä mutta tuon luulon tiesin Inkerin kohdalla olevan turha. Sen jälkeen kun varjelimme esikoistamme näkemästä televisiota kaksivuotiaaksi saakka, ovat sisarensa saaneet sitä enenevässä määrin katsoa, koska perheen isommatkin lapset ovat sitä katselleet. Jokainen jolla on useampia lapsia, tietää nämä realiteetit. En usko olevan äitiä, jolla on aikaa ja mahdollisuuksia leikittää alle kaksivuotiaita perheenjäseniä toisessa huoneessa, kun toiset lapset katsovat jotain kivaa lastenohjelmaa! Meillä kontrolli katsottavien suhteen on ollut melko tiukka mutta päivittäin ovat saaneet jotain, äidin esihyväksymää levyä tai kasettia tai pikkukakkosta katsoa. Siis Inkerikin, melko vauvasta lähtien. Eli nyt, 2,5 vuotiaana on neiti jo nähnyt melkoisen määrän laatuleffoja. Siksipä, päätin hänet mukaan napata, koska oli siskoaan matkien hehkuttanut kyseistä leffaa jo muutaman päivän.






Itse elokuva oli ainakin minulle hienoinen pettymys. Ehkä odotukset olivat liian suuret, trailerit olivat maalailleet melko kaunista kuvaa mutta siihen se melkein jäikin. Värikylläisyys ei peittänyt hankilöhahmojen ohkaisuutta ja niinpä itse tarinakin jäi hieman ilmaan roikkumaan. Pääosanäyttelijä-tytöt olivat hyvin luonnollisia, joka on ansio jo sinänsä ohjaajalle. Pohjatyöt on tehty hyvin, kun lapset uskaltavat rentoutua kuvauksissa elämään tilannetta, sen sijaan, että vain esittäisivät vuorosanojaan. Enpä olisi uskonut luonnollisuuden olevan tälle elokuvalle ongelma, mutta siltä se lopulta tuntui. Ideana  taisi olla nykypäivän tytöt laskettuna satuun - totuus vain on se, että lasten solahtaminen kummallisuuksien maailmaan tuntui tapahtuvan liiankin luonnollisesti. Uuden ympäristönsä ihmettely oli hieman teennäistä ja innotonta. Tytöt voihkaisivat muutaman kerran "ihanaa", katsellessaan ympärilleen uudessa talossa mutta lopulta uni tuli talossa niin kuin kotisängyssä ja aamiaistakin syötiin niin kuin aina, asioissa ei ollut tyttöjen mukaan mitään kummallista. Tietysti voi sanoa, että lapset siirtyvätkin satumaailmaan noin vain mutta tässä sadussa ei ollut mitään hauskaa. Asukkaat eivät liiemmin leikkineet vaan ennemminkin elivät hyvin tylsää aikuismaista unelmaa, söivät leivoksia, ottivat aurinkoa ja kastelivat istutuksia ulkona! Kaiken lisäksi uusi talonsa pysyi kokoa ajan moitteettoman siistinä eivätkä elämänjäljet tulleet esiin missään.
                Lopussa tyttöjen vanhemmilleen pitämänsä juhlat kruunasivat epärealistisuuden epärealistisuuden. Vanhemmatkin nielivät kovin kepeästi kuvion, jossa ekaluokkaiset tytöt olivat ostaneet talon ja kaikki juhlivat yhdessä iloiten puutarhassa.
                Tytöt olivat ehkä hieman liikaa kuin esikuvansa, 50-luvun kilttejä tyttöjä. On toki hienoa, että ollakseen pääosassa tytön ei tarvitse olla mikään rämäpää tai peppi pitkätossu, ihan tavallinen tyttö riittää. Kuitenkin nämä roolit olisivat saaneet antaa näyttelijöilleen hieman haastetta, pienenä konfliktina tai hahmojen kasvuna elokuvan myötä.

Ihmeellisen hataraksi jäivät myös muut roolit, jotka oli täytetty eturivin näyttelijöillä. Tässä tapauksessa tosin syy oli käsikirjoituksessa, jossa kenellekään muulle ei tarjottu kehittymisen mahdollisuutta, kuin rouva Rusinalle, joka sai kasvaa rusinanaamasta ihan parisuhteeseen kykeneväksi naiseksi. Herkulliset naapurintädit jäivät hyvin höperön roolinsa kokoiseksi, tosin Elina Knihtilän amatsonille ei paljon muunlaista ilmettä enää sen rosvonjahtaamisjuoksun jälkeen kaivannutkaan.

Koko juoni (jonka ratkaisijaksi nousi yhtä arkisen oloinen pikkuveli, kuin mitä isosiskonsa Onneli oli) tuntui lopulta melko kokoonharsitulta. En ole kyseistä alkuperäisteosta (siis Marjatta Kurenniemen 1950-luvulla kirjoittama Onnelin ja Annelin talo -kirjaa) vielä lukenut mutta epäilen, että sen ympärille on täytynyt siis kehittää jännitteen vuoksi tällainen "rikostarina", johon ei oikein syvyyttä nyt saatu. Myös äänimaailma oli hetkittäin jopa ihmeellisen studiomainen ja musiikinkäytön vähyys tunnelmien korostamisessa oli ihmetys, varsinkin kun äänisuunnittelu oli tunnetun suomalaisen Pietari Koskisen käsialaa, joka on myös lastenelokuvia aiemminkin toteuttanut. Ehkä tällä oli joku merkitys, joka ei minulle avautunut.




Hyvää elokuvassa olivat siis tuo mainitsemani Onnelin ja Annelin luonnollisuus (joka ei vain muun elokuvan kanssa yksiin istunut) ja olihan se ihana katsella. Suurimman voihkaisun minulta saivat naapurintätien kasvimaan antimet, joita en tohdi kertoa niille, jotka leffan vielä tämän kritiikin jälkeen aikovat mennä katsomaan!

Inkeriltä nyt ehkä olisi liikaa odottaa mielipidettä elokuvasta eikä Kaneliastakaan irronnut heti kuin "ihan kiva". Sitä se minunkin mielestäni ehkä lopulta oli, mutta lastenelokuvaa, niin kuin ei aikuistenkaan vastaavaa tekiessä, pidä riittää vain ihan kiva. Jotain tässä jäi puuttumaan. Onnistuneista elokuvista kasvaa kestohittejä ja dvd:tkin kulutetaan naarmuille, tästä en tiedä tulemmeko levyä edes ostamaan. Harmi, uskon, että alkuperäisteos ei ole klassikko kuitenkaan ilman syytä, elokuvaversiosta sellaista tuskin tulee.

Tässä ensimmäinen arviomme, ihan valtakunnallisesta eikä vain pirkanmaalaisesta lastenkulttuurituotteesta. Kaikesta huolimatta, tämä elokuva on lapsille ihan turvallista ja kaunista av-viihdettä, joten suosittelen teitä tukemaan kotimaista elokuvatuotantoa ja menemään leffaan tekemään omat arvionne. Oma taustani sisältää elokuvaopintoja ja perehtymistä juuri lastenelokuvaan eli vaikka tätä hieman tarkemmin saatoinkin joiltain osin ruotia, ei sitä pidä säikähtää vaan tarttua yhä vieraskynään ja kirjoittaa oma arviosi tai mielipiteesi kommenttilootaan tai mulle meilillä, joko tästä elokuvasta tai jostain muusta. Ollaan kaikki kriitikkoja lastemme käyttämälle kulttuurille!




   

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hae tästä blogista